Vastakaiun kaipuu

lauantai 18. tammikuuta 2014

Ilman vastakaikua kuolee moni hyvä asia.

Nyt mietin työtä.

Dialogiromaanin kirjoittaminen oli merkillinen ja huima kokemus  – ei pulmaton, mutta miksi pitäisi olla – koska sen tekemisestä puuttui kirjoittamiselle ominainen yksinäisyys. Vastakaikua oli koko ajan: joka ideasta ja innostumisesta, luetusta kirjasta tai artikkelista saattoi heti kirjoittaa toiselle, joka vastasi. Siinä oli paljon hyvää. Huonoakin. Yhden kirjan ajan jaettu tietoisuus ja mieli. 

Tällaistako draaman tekijöillä on, mietin. Työryhmä! Yhteisö! Yhteistyö. Ihmeellistä. Outoa. 

Nyt uuden kirjan kanssa tilanne on taas toinen. Näin olen kirjoittanut aina, mielenpohjalla asioita muhittaen ja omaa kieltä etsien. Seita kirjoittaa aiemmassa postauksessa kirjoittamisesta vuorelle kiipeämisenä: vain omin voimin pääsee ylös. Vuorella on autiota, mutta tiedän että siellä täällä rinteellä on eläväisiä, valaistuja kyliä. Kuljen kylien läpi, poimin ja keräilen kaikenlaista roinaa, jolla joskus voi olla käyttöä. Tielle hieroutunut lappu, jossa on puhelinnumero. Bussipysäkillä palelevan mustahuulisen teinitytön pudonnut rannerengas. Kurahaalarilapsen katse tarhan verkkoaidan takaa. 

Kirjan matkat on tehtävä yksin. Kustannustoimittajalle ei tee mieli antaa keskeneräistä ja haurasta käsikirjoitusta luettavaksi. Runoissa ja romaanissa on paljolti kyse kielestä, ja kun kieli on kasvuvaiheessa ja kehkeytymässä, tekstin altistamisesta muitten silmille on haittaa. 

Olen nykyisin kai pohjimmiltani aika sosiaalinen. Enkä yleensä tunne itseäni yksinäiseksi, lähellä on muutamia ihmisiä, ja tarvitsen paljon omaa tilaa. Vain työn kanssa olen yksin. Omasta tahdostani, tietty. 

Kirjoittamisen yksinäisyydessä – jota rakastan ja vihaan – kaipaan keskusteluja. Toisten ääniä, omien ideoitten liepeillä kipinöiviä aiheita, kyseenalaistamista, ravistelua. Vaikkei kirjanpoikasesta suoraan puhuisikaan, jutut usein hakeutuvat sitä ravitseville urille. Tai oikeastaan on kyse siitä ilmiöstä, että kaupungilla näkee ja kuulee kaiken sen, mikä liittyy itseä poltteleviin teemoihin. Kirjailija on mestari keräilemään ravintoa pikku pisaroista. 

Keskusteluntarpeessani olen nyt myös alkanut unettomina öinä kuunnella äänikirjoja ja luentoja netistä, kaikkea sellaista minkä ajattelen ravitsevan tätä kehkeytyvää tarinaa. Hassulla tavalla rauhoittava ääni tuntuu puhuvan suoraan minulle ja juuri niistä asioista joita muutenkin pallottelen pään sisällä. 

Kuuntelin juuri kertomuksen La Calavera Catrinasta, josta on tullut meksikolaisen Kuolleiden päivän tunnuskuva. Se muistuttaa kiertokulusta ja elämän syklisyydestä, luopumisesta, johon on pakko suostua että uudelle tulisi tilaa. La Calaveran tarinassa on myös ajatus siitä, että mikään ei kuole lopullisesti: eletystä jää jälkiä, jäljistä voi alkaa uusi kasvu. 

Kuvassa on meksikolaisen Jose Guadalupe Posadan n. 1910-13 tehty etsaus La Calavera Catrina. Se oli alun alkaen satiirinen pilakuva, jolla Posada Meksikon vallankumouksen alla ivaili Euroopan aristokraatteja matkivia meksikolaisia. Luurangolla on päässä hattu, joka jäljittelee 1900-luvun alun ranskalaista muotia. 

Julkaistu aiemmin Lasimestari-työhuoneblogissa.