Anna unen se selvittää

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Unen lahjat ja unenlahjat

Nuku yön yli, sanotaan joskus ihmiselle jonka pitää tehdä päätös, pieni tai isompi. Nuku. Anna unen se selvittää. Päästä kevättaivas kattoikkunasta sisään, avaa ikkuna yöilmaan, vajoa paksujen peittojen alle, aamulla on toisin.

Arvostan nykyisin nukkumista niin paljon kuin vain unettomuudesta kärsinyt voi. Maailmankaatava epätoivo tai puristava yksinäisyys ovat hyvin nukutun yön jälkeen kutistuneet, voin keittää kahvia ja tarkastella niitä kuin mindfulnessguru, ihan rauhassa, hengitellen, siinä saavat olla, ei ne tapa. Otan kahvikupin ja menen yöpaidassa istumaan portaille, linnut ovat elossa. 

Nukkuminen ja unet ovat ihme, joka yö saatavilla. Tieteellisestikin on todistettu, että nukkuminen vaikuttaa aivosoluihin niin, että pää ei ylikuormitu. Unessa edellisen päivän tapahtumat järjestyvät kohdalleen, viikkaantuvat muistin hyllyyn kuin pestyt liinavaatteet. Ilman unta pää on komero johon tungetaan koko ajan sisään lisää roinaa, mutta ei järjestetä millään lailla. 

Olen viime aikoina lukenut runsaanlaisesti. Luen useimmiten illalla ennen nukahtamistakin. Olen alkanut luottaa siihen, että kun illalla kaadan aineksia päähän, aamulla on jokin vastaus muotoutunut. 

Konkreettisemmin: mietin eilen yhtä kinkkistä aikatasoihin liittyvää mutkaa tekeillä olevassa kirjassa. Kahden aikatason käyttäminen on alkanut rasittaa, ei siksi etten haluaisi liikkua kahdessa eri ajassa, se on tarpeellista nyt, mutta välillä aikatasoista tulee romaaniin maneerimainen rakenne. Mikä sitoo tasot yhteen, mikä on niitten mielekkyys: millä tavalla mennyt kutoutuu kiinni tähän päivään niin että kuvatusta ajasta tulee orgaanista, sellaista elävää monikerroksista kudoksista kuin mitä me elämme? Aika ei oikeasti katoa mihinkään: mitä enemmän alkaa muistella, sitä selvemmin tajuaa, että lapsuuden tapahtumat ovat tässä, minussa, olen myös se sama lapsi kuin 70-luvulla, tyttö joka lähetetään jossain – kaukana täältä, maassa joka on aina ollut – kuumana kesäpäivänä viemään roskapussia, keittiössä radio pauhaa uutisia, tyttö juoksee ulos ja pussin kyljestä sojottava iso lasinsirpale viiltää pohkeeseen syvän haavan, tyttö säikähtää sitä niin että pujahtaa pyöräkellariin tutkimaan haavaa, tuijottaa sitä ja verta joka värjää nilkkasukan punaiseksi.

Kirjoitin illalla, mietin mutkaa, ja aloin jostain syystä ajatella tarinaa Vasilisasta, ajattelin miten viaton Vasilisa lähetettiin metsän halki Baba Jagan talolle, miten hän olisi eksynyt moneen kertaan ellei hänen taskussaan ollut pikku nukke, homunculus, olisi pomppinut ylös ja alas kuiskaillen vastauksia: vasemmalle! oikealle! Ajattelin miten Vasilisa lopulta pääsi metsän keskelle noidan taloon, miten Baba Jagan tylyys ja pahuus oli se terä mikä Vasilisan oli kohdattava viattomuudestaan päästäkseen. Viattomana ei voi selvitä metsän läpi, mutta tietoiseksi tuleminen on raskasta. Vasilisa selviää takaisin, koska hän kantaa pääkallolyhtyä: pääkallon sisällä palaa valo. Hänellä on nukke ja pääkallolyhty. 

Makasin sängyssä, ajattelin Vasilisaa, yhdenlainen manalan matka sekin, metsän läpi kauhean, kiehtovan, hullun-kutsuvan Baba Jagan talolle, noidan joka ei mitään pelkää, joka tekee mitä tahtoo, kuka ei tuijottaisi sellaista noitaa, kun se tulee kadulla vastaan, paksulinssisissä silmälaseissa, takkuinen tukka poninhännällä, farkuissa ja virkatussa tunikassa, tupakkaa polttaen, muita halveksien. 

Ajattelin sitä, ja nukahdin, ja aamulla kohosin unista pintaan. Mittasin kahvia suodattimeen, join sängyssä sitä sunnuntain kahvia. Ja tajusin, miten ratkaisen aikasukelluksen kirjassani, tajusin millä lailla se voi asettua tarinaan. Kokeilen sitä. Uni oli ratkaissut sen, arkkityyppisen sadun muhiminen päässä yöllä oli tehnyt yhden ehdotuksen.

Julkaistu aiemmin Lasimestari-työhuoneblogissa