Nostalgian kourissa
lauantai 7. joulukuuta 2013
Voimat esiin, astu riviin, eli pari sanaa nostalgiataudista
(Soundtrack: Neilikkaa, mitä vaan. Spotifysta löytyy.)
Kirjoittaja käyttää koko ajan muistiaan – miten voisi luoda ja kehitellä mitään uutta, jos ei muista mennyttä? Tarinan tekijä tekee kertomusta myös menneestä elämästään. Luin alkusyksystä Marja Saarenheimon kirjan Muistamisen vimma. Siinä puhutaan paljon muistamisen sisaresta, unohtamisesta. Ilman unohdusta – valintaa, rajaamista, tarinan kuorimista esiin kaiken sälän alta – elämän valtaisi kaaos. Saarenheimo käsittelee yhtä elämäni tärkeimmistä kirjoista, Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjaa. Kunderan romaanissa menneisyytensä kadottanut Tamina ajattelee, että saisi otteen kadonneesta jonkin konkreettisen kautta:
"Siksi hän kaipasi niin epätoivoisesti muistikirja- ja kirjepakettia. Hän tiesi, että muistiinpanot sisälsivät monta rumaakin asiaa, tyytymättömyyden, riidan ja jopa tylsyydenkin hetkiä,mutta se ei ollut olennaista. Hän ei halunnut palauttaa menneisyydelleen siihen sisältynyttä runoutta, hän halusi palauttaa sille sen kadonneen ruumiin. Häntä ei ajanut kauneuden vaan elämän kaipuu."
(Milan Kundera: Naurun ja unohduksen kirja, WSOY 1978, suom. Kirsti Siraste)
*
Poden kauheaa nostalgiaa lapsuuteni vuosikymmentä, 1970-lukua kohtaan. Nostalgia-sana tulee kreikan kielestä: sanoista nostos, kotiinpaluu, ja algos, tuska. Kotiinpaluun tuskaa, kun olisi kai helpompi pysyä kaukana, mennä eteenpäin ja unohtaa? Muistaminen on myös kivuliasta, kaikki muistot eivät ole hyviä. Syvenevä nostalgia ei ole auvoinen tila. Eikä tämä(kään) vuosikymmen ole siloinen saati kaunis.
Kaipuun kohteet ovat omia ja yksityisiä ja samalla liittyvät aikaan. Siksi ne tuntuvat kadonneen ajan mukana, muutamassa vuosikymmenessä maailma on muuttunut toiseksi. Mutta johonkin mennyttä on varastoitunut, mikään ei herätä muistoja niin sähäkästi henkiin kuin 70-lukulaiset tavarat, vaatteet, huonekalut, värit.
Lelumuseossa tuijotan 70-luvun vitriiniä kyyneleet silmissä ja lapset eivät tajua, mikä hölmössä, pyörillä kulkevassa muovikurkussa on niin ihmeellistä. Minä istun sen selässä kolmevuotiaana, rullaan ympäri olohuonetta raidallinen maripyjama päällä ja maailma on ehjä ja minä kaikkivoipa voin vielä kiitää sen lelun selässä mihin suuntaan vain. Lapsuuden laveudesta saa kiinni vain tällaisten koukkujen kautta, kuin Citizen Kanen Rosebud-kelkan.
*
Mitä jos tauti pahenee: alan pukeutua yksinomaan näihin kirppareilta haalittuihin ruskean-oransseihin, pitkiin polyestermekkoihin? Soitan päivät pitkät Neilikkaa, Agit-Propia ja 70-luvun iskelmiä ja välillä Kari Rydmanin Niin kaunis on maata ja M.A.Nummisen lastenlauluja? Syvennyn puoluepoliittisiin vääntöihin ja yritän löytää rivien välistä totuuksia?
Tai jos syön vain salmiakkijauhoa, minuuttivelliä ja uunijuustolenkkiä, pidän häntälakkia, easy beasy -haalareita ja froteepuseroita, ruskeita sukkahousuja ja leveälahkeisia polvista kuluneita farkkuja ja ajelen Jopolla paljain jaloin. Tapetoin työhuoneen maisematapeteilla, joissa kullankarvainen aurinko laskee palmujen väliin..?
Luulen, että taaksepäin katsomisen ja muistamisen himo johtuu siitä, että omassa menneisyydessä on vielä paljon sellaista, mikä vaatii selvittämistä ja ymmärtämistä. Ryteikkö, jonne en haluaisi mennä, ja menen niin kuin lapsuuden painajaiseen. Viidakkoveitsen sijaan kynä kädessä.
PS. Taustalle, Neilikan jälkeen, tämä. Lauloin tätä koulun mussantunnilla lappuhaalarit kireinä pömppömahan päällä, kovaa ja antaumuksella. Laulaminen oli parasta koulussa.
(Julkaistu v. 2013 Lasimestarin työhuoneblogissa.)
(Soundtrack: Neilikkaa, mitä vaan. Spotifysta löytyy.)
Kirjoittaja käyttää koko ajan muistiaan – miten voisi luoda ja kehitellä mitään uutta, jos ei muista mennyttä? Tarinan tekijä tekee kertomusta myös menneestä elämästään. Luin alkusyksystä Marja Saarenheimon kirjan Muistamisen vimma. Siinä puhutaan paljon muistamisen sisaresta, unohtamisesta. Ilman unohdusta – valintaa, rajaamista, tarinan kuorimista esiin kaiken sälän alta – elämän valtaisi kaaos. Saarenheimo käsittelee yhtä elämäni tärkeimmistä kirjoista, Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjaa. Kunderan romaanissa menneisyytensä kadottanut Tamina ajattelee, että saisi otteen kadonneesta jonkin konkreettisen kautta:
"Siksi hän kaipasi niin epätoivoisesti muistikirja- ja kirjepakettia. Hän tiesi, että muistiinpanot sisälsivät monta rumaakin asiaa, tyytymättömyyden, riidan ja jopa tylsyydenkin hetkiä,mutta se ei ollut olennaista. Hän ei halunnut palauttaa menneisyydelleen siihen sisältynyttä runoutta, hän halusi palauttaa sille sen kadonneen ruumiin. Häntä ei ajanut kauneuden vaan elämän kaipuu."
(Milan Kundera: Naurun ja unohduksen kirja, WSOY 1978, suom. Kirsti Siraste)
*
Poden kauheaa nostalgiaa lapsuuteni vuosikymmentä, 1970-lukua kohtaan. Nostalgia-sana tulee kreikan kielestä: sanoista nostos, kotiinpaluu, ja algos, tuska. Kotiinpaluun tuskaa, kun olisi kai helpompi pysyä kaukana, mennä eteenpäin ja unohtaa? Muistaminen on myös kivuliasta, kaikki muistot eivät ole hyviä. Syvenevä nostalgia ei ole auvoinen tila. Eikä tämä(kään) vuosikymmen ole siloinen saati kaunis.
Lelumuseossa tuijotan 70-luvun vitriiniä kyyneleet silmissä ja lapset eivät tajua, mikä hölmössä, pyörillä kulkevassa muovikurkussa on niin ihmeellistä. Minä istun sen selässä kolmevuotiaana, rullaan ympäri olohuonetta raidallinen maripyjama päällä ja maailma on ehjä ja minä kaikkivoipa voin vielä kiitää sen lelun selässä mihin suuntaan vain. Lapsuuden laveudesta saa kiinni vain tällaisten koukkujen kautta, kuin Citizen Kanen Rosebud-kelkan.
*
Mitä jos tauti pahenee: alan pukeutua yksinomaan näihin kirppareilta haalittuihin ruskean-oransseihin, pitkiin polyestermekkoihin? Soitan päivät pitkät Neilikkaa, Agit-Propia ja 70-luvun iskelmiä ja välillä Kari Rydmanin Niin kaunis on maata ja M.A.Nummisen lastenlauluja? Syvennyn puoluepoliittisiin vääntöihin ja yritän löytää rivien välistä totuuksia? Tai jos syön vain salmiakkijauhoa, minuuttivelliä ja uunijuustolenkkiä, pidän häntälakkia, easy beasy -haalareita ja froteepuseroita, ruskeita sukkahousuja ja leveälahkeisia polvista kuluneita farkkuja ja ajelen Jopolla paljain jaloin. Tapetoin työhuoneen maisematapeteilla, joissa kullankarvainen aurinko laskee palmujen väliin..?
Luulen, että taaksepäin katsomisen ja muistamisen himo johtuu siitä, että omassa menneisyydessä on vielä paljon sellaista, mikä vaatii selvittämistä ja ymmärtämistä. Ryteikkö, jonne en haluaisi mennä, ja menen niin kuin lapsuuden painajaiseen. Viidakkoveitsen sijaan kynä kädessä.
PS. Taustalle, Neilikan jälkeen, tämä. Lauloin tätä koulun mussantunnilla lappuhaalarit kireinä pömppömahan päällä, kovaa ja antaumuksella. Laulaminen oli parasta koulussa.
(Julkaistu v. 2013 Lasimestarin työhuoneblogissa.)
Comments
Post a Comment