Arkisto

lauantai 18. tammikuuta 2014 Ilman vastakaikua kuolee moni hyvä asia. Nyt mietin työtä. Dialogiromaanin  kirjoittaminen oli merkillinen ja huima kokemus  – ei pulmaton, mutta miksi pitäisi olla – koska sen tekemisestä puuttui kirjoittamiselle ominainen yksinäisyys. Vastakaikua oli koko ajan: joka ideasta ja innostumisesta, luetusta kirjasta tai artikkelista saattoi heti kirjoittaa toiselle, joka vastasi. Siinä oli paljon hyvää. Huonoakin. Yhden kirjan ajan jaettu tietoisuus ja mieli.  Tällaistako draaman tekijöillä on, mietin. Työryhmä! Yhteisö! Yhteistyö. Ihmeellistä. Outoa.  Nyt uuden kirjan kanssa tilanne on taas toinen. Näin olen kirjoittanut aina, mielenpohjalla asioita muhittaen ja omaa kieltä etsien. Seita kirjoittaa  aiemmassa postauksessa  kirjoittamisesta vuorelle kiipeämisenä: vain omin voimin pääsee ylös. Vuorella on autiota, mutta tiedän että siellä täällä rinteellä on eläväisiä, valaistuja kyliä. Kuljen kylien läpi, poimin ja keräilen ka

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014 Unen lahjat ja unenlahjat Nuku yön yli, sanotaan joskus ihmiselle jonka pitää tehdä päätös, pieni tai isompi. Nuku. Anna unen se selvittää. Päästä kevättaivas kattoikkunasta sisään, avaa ikkuna yöilmaan, vajoa paksujen peittojen alle, aamulla on toisin. Arvostan nykyisin nukkumista niin paljon kuin vain unettomuudesta kärsinyt voi. Maailmankaatava epätoivo tai puristava yksinäisyys ovat hyvin nukutun yön jälkeen kutistuneet, voin keittää kahvia ja tarkastella niitä kuin mindfulnessguru, ihan rauhassa, hengitellen, siinä saavat olla, ei ne tapa. Otan kahvikupin ja menen yöpaidassa istumaan portaille, linnut ovat elossa.  Nukkuminen ja unet ovat ihme, joka yö saatavilla. T ieteellisestikin on todistettu , että nukkuminen vaikuttaa aivosoluihin niin, että pää ei ylikuormitu. Unessa edellisen päivän tapahtumat järjestyvät kohdalleen, viikkaantuvat muistin hyllyyn kuin pestyt liinavaatteet. Ilman unta pää on komero johon tungetaan koko ajan